Ratojen suunnittelu on kompromissien taidetta. Tämä lienee vanha totuus, mutta mitä se tarkalleen ottaen tarkoittaa sprinttisuunnistuksen SM-kilpailussa.
Teen ratasuunnittelua paljon rataprofiilien kautta. Tämän avulla saadaan pidettyä kiertosuunnat eri maastonkohdissa samoina ja vähennettyä juoksemista vastakkain. Samalla se helpottaa parhaiden välien ja maastonosien hyödyntämistä kaikille. Tämä on tärkeää erityisesti silloin, kun maastossa hyviä alueita on rajallisesti.
SM-sprintissä, missä kaikkein nuorimmat sarjat puuttuvat, helpottaa ratasuunnittelua se, ettei kilpailussa käytännössä ole niin vaikeaa väliä, ettei sitä voisi tarjota kaikille sarjoille. Vaativuuden puolesta jokainen rataprofiilin osa on käytettävissä mille tahansa sarjalle. Joskin ratojen kokonaisvaativuudessa on eroja sarjojen välillä, mutta palataan siihen myöhemmin.
Sprinttimaastossa ei myöskään ole niin raskaita tai huonokulkuisia paikkoja, että niitä pitäisi joillekin sarjoille vältellä. Siinä missä metsäsuunnistuskisoissa pääsarjat on hyvä heittää siihen pahimpaa ryteikköön hakemaan nöyryyttä ja koetella heitä jyrkimmissä rinteissä, joista kumpaankaan ei ikäsarjalaisia haluaisi laittaa, voivat sprintissä kaikki juosta kaikkialla. Ainoastaan, jos maastossa on hankalasti ylitettäviä, mutta sallittuja muureja tai aitoja, välttäisin niiden laittamista vanhimpien ikäsarjojen optimireitinvalinnoille.
Eri sarjoissa erityyppiset radat
Vuosia sitten suunnittelin Ankkurirastien radat. Se oli pääsarjoilla katsastuskilpailu, mutta pääosalle tavallinen kansallinen. Muistan lähtöajatuksenani olleen silloin, että kilpailussa ensisijainen tehtävä on mitata sitä, kuka on paras. Nykyään ajattelen hieman toisin.
Uskon, että SM-sprintin ikäsarjoissa suurin osa ei ole paikalla taistelemassa palkintosijoituksista. Yllättävän moni osallistuja tietää jo kisa-aamuna juoksevansa iltapäivällä B-finaalissa, mutta silti he ovat paikalla. Joillekin sijoitukset ovat varmasti tärkeitä, mutta suurin osa on nauttimassa sprinttisuunnistuskilpailusta. Minusta ikäsarjoissa tärkein tehtävä on tarjota kilpailijoita taidollisesti koetteleva ja palkitseva suunnistuskilpailu. Sillä saadaan kyllä mitattua myös se, kuka on paras.
Nuoremmissa sarjoissa, erityisesti pääsarjoissa, tilanne on hieman toinen. Vaikka SM-kilpailulla ei ole katsastusarvoa, on kilpailijoita hyvä testata monipuolisesti. Suunnistustekniikan lisäksi myös juoksuvoiman testaaminen on itseisarvo. Jos suunnistuskilpailua ajattelee rastivälien muodostamana etappikilpailuna, on hyvä tarjota eri tyyppisiä osuuksia, missä kilpailijat pystyvät arvioimaan omaa suorituskykyään suhteessa muihin. Ratalaadinnan tavoitteisiin ei kuulu miellyttävän suunnistuskilpailun tarjoaminen, vaikka se usein saavutetaankin prosessin sivutuotteena.
Juniorisarjoissa ei minusta myöskään ole tarpeen tarjota maksimaalisen vaativaa kilpailua. On hyvä palkita myös juoksuvoimaisia suunnistajia ja muistuttaa kaikkia, että kyseessä on fyysinen kestävyyslaji.
Maasto määrittää mahdollisuuksia
Mutta miten nämä kaikki vaatimukset saa nivottua yhteen? Miten saadaan tarjottua samassa kilpailussa eri sarjoille hieman erityyppisiä ratoja?
Jos kaikki juoksevat pääosin samassa maastossa, suunnistus on kaikille jokseenkin samantyyppistä. Jos johonkin kohtaan halutaan tarjota pitkä väli, missä pakotetaan isoihin kiertoihin, ei samaan kohtaan välttämättä saa lyhyempiä reitinvalintavälejä, joissa on pienempiä kiertoja tarjolla. Kilpailuihin valittu maasto sanelee ratoja aika paljon.
Paras keino luoda erityyppisiä ratoja kilpailun sisälle on säätää lähtöjen sijoittelulla ja rataprofiilien valinnalla sitä, missä maastonosissa eri sarjan juoksevat. Monipuolinen ja riittävän kompakti maasto antaa parhaat eväät onnistumiseen.
Kaikkein tärkeintä on kuitenkin, että ratasuunnittelun tavoitteet ovat kirkkaana mielessä. Ilman sitä, kaikki radat näyttävät enemmän tai vähemmän samalta.
Tuomo Mäkelä - 22.7.2020, 23:24
![[Kuvat Ilkka Saarimäki]](kuvat200/173.jpg)
Tuomo Mäkelä MM-sprintissä Sotkamossa 2013. 
