Kevätleiri ja puhjennut kesäkumi

Tämä on tarina paluumatkasta läpi lumimyrskyn kesäkumien kera.

Sain leirillä kuulla kuittailua ja ihmetteleviä kysymyksiä kesärenkaistani varmaan jokaiselta, mutta lopulta kesärenkaat jäivät tässä tarinassa sivurooliin. Paluupäivälle oli luvattu aikamoista lumimyräkkää sekä Baltian että Suomeen. Edellisviikon renkaidenvaihto alkoi tässä vaiheessa tuntua aika huonolta idikseltä.

Varauduimme siihen, että autokuntamme muut jäsenet evakuoituvat Helsinkiin mennessä muihin autoihin ja minä jään yöksi Helsinkiin. Ja eikun matkaan. Alku meni hyvin eikä tainnut edes lunta sataa. Jossain kohtaa renkaiden paineesta ilmoittava valo syttyi, mutta ajattelin sen olevan vakio ilmoitus kun renkaiden vaihdosta näytti olevan about tasan tuhat kilometriä ajettu. Isä oli jotain höpöttänyt jo syksyllä renkaiden vaihdon yhteydessä et ne paineet täytyy tsekata X kilometrin jälkeen.

Pidimme nopean ja terveellisen ruoka- ja tankkaustauon hesellä, mutta unohdin samassa tsekata miltä renkaat näytti.

Jokin matkaa ajettuamme tuumasimme Macon kanssa, että aina pienen montun kohdalla kuskin puolen eturenkaan kohdilta kuuluu pieni suhahdus ihan kuin vesilätäkköön olisi ajanut. Tuumasimme, että täytyy Tallinnassa tsekata rengas. Ajomatkaa oli enää tunti ja risat.

Tovin kuluttua huomasin, että tilanne meni huonompaan. Päätin, että pysähdyn seuraavalla huolto-asemalla tsekkaaman tilanteen. Ja eihän sitä huolto-asemaa sillä pätkällä tullutkaan vastaan. Ajotuntuma alkoi mennä entisestään huonompaan. Huomautin asiasta Macolle ja päätimme, että kohta tulee vastaan kylä jonka kohdilla pysähdytään tsekkaamaan tilanne.

Siinä ei kauaa nokka tuhissut, kun auto alkoi tärräämään ja tsädääm rengas kaput. Mutta osuttiin parahin risteyksen kohdalla, eikä tarvinnut pysäyttää autoa ison tien varteen. Autosta ulos ja voihan perhana… Rengas aivan tohjona.



Maco tarttui heti toimeen. Hän nappasi renkaasta kuvan ja lähetti sen seuran miesten Whatsapp-ryhmään. Moderni savumerkki.

“Onko sulla vararengasta”
- Ei

“Hikiläiset ajo just ohi ehkä niil on”
- Se on pieni Suzuki tuskin mätsää

“Mikolla on Volkkari!”

Soitto Mikolle. On vararengas!

Soitimme seuran Volkswagen expertti Ilarille. “Sopiks tähän renkaaseen 205/65 R16 Mikon vararengas kun se on 195/60 R15”
- Pitäs sopia mutta ei sillä kantsi pitkään ajaa kun eri kokonen.

Mikko evakuoi autostaan Artun toisen auton matkaan ja ratsuväki lähti matkaan. 40min menee. No hätä ehditään hyvin vielä laivaan.

Odotellessa naureskelimme tilanteelle, heitettiin somessa levotonta läppää ja lämmiteltiin autossa. Taidettiin siinä ohessa rakentaa lumiukkokin. Hikin Eemeli ja Vesakin saapuivat paikalle Suzukillaan. Pojat uhkuivat intoa “Jos Mikolla ei oo tunkkia niin me kyllä nostetaan auto ilmaan!”

Mikko karautti paikalle ja kauaa ei mennyt kun Maco & Mikko oman elämänsä automekaanikot olivat jo nostaneet minitunkilla auton ilmaan, irroittaneet rikkinäisen renkaan ja sovittivat vararengasta tilalle.



Voi keeveli. Jarrupalat otti kiinni pienempään vararenkaaseen. Tilannearvio meitsi soittaa hinausta paikalle ja jätkät hyppää toisten autojen mukaan.

Risteykseen oli saapunut aura-auto ja kävin kysymässä kuskilta apua. Tuulilasissa oli nimikyltti “Tarmo”. Suomalainen nimi. Lupaa hyvää.

Yhteistä kieltä tai ymmärrystä ei löytynyt ja Tarmo levitteli käsiään. Parempi vaan googlata.

Ja tottakai google auttoi. Hinaus tilattu. Saapumiseen menee 1h30min.

Tänä aikana jätkät oli pakanneet kamat toiseen autoon ja tekivät lähtöä.

“Pärjäätkö yksin? No kyllähän sä pärjäät! Laita viestiä ni tiedetään missä mennään”

- Juu, jos ei muuta ni yövyn Tallinnassa, repäsen ja lähden tutustumaan Tallinnan yöelämään.

Lohkaisu sai Whatsappissa tukea kautta laidan ja alta aikayksikön, mulle oli selvitetty parhaat paikalliset menomestat. Jätkillä tais olla vähän ensimmäisen käden kokemusta asiasta.

Siinä pienessä hujauksessa olin jäänyt keskelle Viron maaseutua yksin tienristeykseen lumisateessa.

Onneksi jätkät oli tehnyt mulle kaveriksi lumiukon. Nimesin hänet Tarmoksi. Tarmo oli hyvä jätkä.



Autoon lämmittelemään. Perhana kengät kastui lumihangessa ja nyt varpaita palelsi.

Puolitoista tuntia meni varpaita lämmitellessä, eväitä nakertaessa ja taisin siinä samalla maksaa suunnistuslisenssin ja seuran jäsenmaksun. Rahastonhoitaja kiittää.

Lopulta paikalle karautti hinausauto ja hinausjätkä. Nimeä en tiedä, mutta mukavan oloinen vanhempi herrasmies. Nopeasti kävi selväksi, että kommunikaatio käy hänen puhuessa viroa ja mun suomea.

Hinausjätkän tuumaus oli, että lähetään lähikylästä katsomaan rengaspajaa ja laitetaan vanteeseen uutta gummia. “Käy mulle.”

Hypättiin hinuriin ja lähettiin kaahaamaan. Ja hinausjätkä meinaan paino urku auki ja oletan, että sillä oli talvirenkaat alla. Ei sillä vauhdilla kyllä muuten oltas tiellä pysytty.

Saavuttiin ekaan autopajaan. Ei löytyny rengasta.

Mentiin seuraavaan. Hinausjätkä hävis rikkinäisen renkaan kanssa pajaan sisälle.

Jäbät soitteli et siirto seuraavaan paattiin ei onnistu, koska autopaikkoja ei oo. Mut kantsii kärkkyä jos niitä vapautuu ja siirtää seuraavaan. Valmistauduin henkisesti siihen, että joutuisin yöpymään Tallinnassa. Eli avasin Tinderin ja aloin swaippaamaan.

Aikansa siinä kului ja sitten se tuli ja viittoi mua mukaansa. Nyt oli uutta kumia alla! 55 €, sanoi korjausjätkä. Kaivoin kuvetta ja kysyin kuittia. Hinausjätkä ja korjausjätkä katsoivat toisiaan epätietoisesti. Sain viron kielestä sen verran selvää, ettei kuitti nyt ilmeisesti ollut mahdollista. Vastasin: “Ei se mitää, pääasia et o uus gummi!”

Taas ajettiin faarttia pitkin teitä. Vastaan tuli joku hullu joka juoksi suoran pätkällä vetoja pientareen loskassa. Hinausjätkä kurvas vastaantulijoiden kaistan kautta ohi.

Renkaan vaihdossa ei kauaa mennyt aikaa. Mä ojensin pultit ja hinausjätkä ruuvas. Nopeeta toimintaa. Tuliskohan toi vaihtaa meille syksysin ja keväisin renkaat?

Sitten hinausauton kyytiin maksamaan. Aikansa se lappuja täytteli ja loppusummaksi tuli 160,60 €. Suolaista tuumasin, mutta en ole kyllä hetkeen yhtä tyytyväisenä vinguttanut Visaa ihan vaan uuden kumin takia.

Ja eikun Tallinnan satamaa kohti!

Lunta tuli harmaana seinänä, mutta mikäs siinä niin kauan kuin tie oli sula.

Tie satamaan oli aivan tukossa ja viimeiseen kilometriin paloi aikaa varmaan puoli tuntia. Otsaan alkoi kasvamaan pientä tattia.



Tilanne vaati vadelmamehua.

Ruuhkassa ehdin suunnittelemaan varasuunnitelmaa. Jos ei laivaan mahdu niin etsin hotellin, painun paikallisiin menomestoihin, tutustun Virolaiseen väestöön ja lähetän jätkille sellasta Whatsapp stooria, että ne helahtaa kateudesta vihreäksi “hah, saadaanpahan vähän leiri legendaa!”.

Lopulta pääsin jonossa paalupaikalle ja kurvasin oitis satamaan. Perhana. Väärä mesta tää olikin autojen check-in. Takaisin palatessa näin terminaalin sisäänkäynnin ja ajoväylän parkkikselle. Loskan alta ei erottanut viivoja tiessä, mutta vilkku päälle ja odottamaan saumaa. Joku tööttäsi ja autoja sinkoili joka puolella. “Nyt on Suomi-poika varmaan kääntymässä ihan väärästä kohtaa”. Siitä puikkaus parkkipaikalle ja juoksujalkaa terminaaliin.

-Onko laivassa tilaa autolle ja yhdelle miehelle?”

“On”

- Jes! Onnistuuko toi siirto kun mun piti olla aikasemmassa paatissa.

“Ei onnistu se ois pitäny tehdä ennen sen laivan lähtöä, mutta voit ostaa uuden paikan tähän laivaan.”

- Okei tehään niin.

“Se ois 170€” sanoi virkailija odottaen vastausta oliko asia ok, sillä kyseessä on aika iso summa. Yhdestä autosta ja ihmisestä.

Tuumasin asiaa sekunnin murto-osan. Aamulautta + hotelliyö maksaisi varmaan vähintään saman verran.

Vastasin nyökäten ja itseluottamusta uhkuen “Joo se on ok”.

Virkailija katsoi jäätyneenä minua hetken. Ei vissiin rikkinäiset hiihtohousut + hiihtotakki + jotenkin päin päähän vedetty buffi huokunut sellaista kuvaa, että 170 € olisi ok ilman asian miettimistä.

Terminaalista poistuessa huomasin kännykässä notifikaation: “Sinulla on uusi matchi!”

“Dääm nyt on vähän jo myöhästä”. Dajana missasi elämänsä treffit vain muutamalla minuutilla.

Kurvailin auton check-iniin ja valitsin selkeästi lyhimmän jonon. Sitten tajusinkin miksi jono oli lyhin. Virkailijan luukku jäi apukuskin puolelle. Irrotin turvavyön, änkesin pelkääjän paikan yli passi kourassa, virkailija tuli puoleen väliin vastaan. Ja tovin päästä taas ängin itseäni ulos ja virkailija taas työntyi puoleen väliin vastaan.

Virkailijan ilmeestä paistoi lievä: “Mikä urpo”.

Siitä startatessa onnistuin vielä sammuttamaan auton. “Onneks pääsen kohta laivaan”

Laiva oli tupaten täynnä, mutta löysin istumapaikan ja heti ensitöikseni istahdin lepuuttamaan stressitasoja. Parikymmentä minuuttia silmät kiinni teki gutaa.

Laiva oli kohta saapumassa Helsinkiin, kello lähentelee yhdeksää ja päivän ruokana oli ollut patukkaa, hedelmää ja hesen ranskikset. Alkoi olemaan nälkä. Lipastin Burger Kingistä ranskalaiset ja salaatin. Salaatti boksi sisälsi puolikkaan kerän salaattia, muutaman siivun kurkkua, pari leikattua kirsikkatomaattia ja maissia. 5,95€. Kallein ostamani salaatti ikinä, mutta eipä ole koskaan salaatti maistunut yhtä hyvältä. Niin freesiä.

Kymmenen minuuttia satamaan saapumiseen. Sopiva hetki painella autokannelle. Autokantta kohti löntystäessä tajusin, etten ollut katsonut mistä olin tullut. “Noh sehän oli tosta portaista alas ja oikealla puolelle laivaa”.

Sukelsin kutos kerroksesta autokannelle.

Jaa tää onkin laivan vasen laita.

No kai tuolta toisesta päästä pääsee toiselle puolelle.

No ei päässyt. Olikohan väärä kerros?

Kokeillaas vitosta. Ei ole tää.

Löysin rampin josta olin ajanut laivan sisällä ylempään kerrokseen, mutta luukku oli kiinni.

Painelen takaisin ylempään kerrokseen eri rappukäytävästä. Ei auttanut. Kysyin apua työntekijöiltä. Yksi opasti jotain, että ylemmäs, sieltä pääset sinne ja jotain.

Rappukäytävässä tajusin, että seiska kannellakin on autoja. Sinne siis.

Kyllä! Rakas Passattihan se sieltä löytyi.

Istuin autoon pienen paniikin helpottaessa vain todetakseni, että sain odottaa pienen iäisyyden vuoroani poistua laivasta. Toiseksi viimeisenä seiska kannelta. Satama oli taas tukossa ja lopulta pääsin kurvaamaan Turkua kohti 40 min laivan saapumisesta.

Loppumatka meni hyvin kesärenkaista huolimatta, mutta eipä tässä voi muuta todeta kuin: “Onneksi on matkavakuutus!”

P.S. Vararengas ois autossa ihan hyvä pitemmillä matkoilla.

P.P.S. Älkää hyvät ihmiset vaihtako talvirenkaita pois ennen pääsiäistä, jos ootte lähössä pidempään reissuun.

Joel Hakala - 4.4.2018, 21:02

Uutisarkistoon